Eija-Riitta Korhola, meppi

(Päivän mietteenä julkaisen 12 vuotta sitten Vihreään Lankaan kirjoittamani kolumnin. En tuolloin vielä itse ollut politiikassa, en edes harkinnut sellaista - mutta yritän uskoa tähän yhä.)

MITÄ SE HYÖDYTTÄÄ IHMISTÄ, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman mutta saisi sielullensa vahingon?

Jos tuon ajatuksen lausunut mies olisi tiennyt, mitä uskonto hänen sanoilleen tulee tekemään, hän olisi varmaan kääntynyt haudassaan - sikäli kuin olisi ehtinyt.

Mikä sääli, että tuo lause on ns. uskonnollinen viisaus. Sehän tarkoittaa heti sitä, että sillä ei ole mitään tekemistä arjen kanssa.

Siispä, jos jokin viisaus järkyttää sinua ja uhkaa rauhaasi, tee siitä uskonto. Viilaa pilkkuja, perusta kultti ja ala palvoa muotoa sisällön sijasta, niin johan saat ihmiset unohtamaan itse asian. Siirrä kaikki huomio pois tästä elämästä, jonnekin kauemmas, niin varmistat että vallankumouksellinen lause on kapseloitu tyhjiöön ja tehty harmittomaksi.

Ajatuksen sielun vahingoittumisesta pitäisi järkyttää jokaista poliitikkoa, vallankäyttäjää, kynänkäyttäjää, pappia ja virkamiestä. Erityisesti siksi, että kysymys ei ole sielun vahingosta vain jossakin kaukaisessa ikuisuudessa vaan jo tässä hetkessä. Rangaistuskin on jo täällä. Järkyttävintä siinä on itsekunnioituksen menettäminen. Sitten on enää vain ajan kysymys, milloin muut sen huomaavat.

Politiikka on vanhastaan ollut sielua likaavan puuhastelun maineessa, eikä tietenkään suotta. Kun tietää, että sanomisillaan voi joko lisätä tai menettää suosiota, joka vaikuttaa lähivuosien tilisaldoon, niin johan on ihme jos ei ala huorata. Nykyisen mediakulttuurin aikana se on entistä vaikeampaa.

Tästä syystä politiikka on aivan erityisen kunnioitukseni mutta myös halveksuntani kohde. Jos joku pysyy lahjomattomana eikä ala ostaa eikä myydä aatetta päiväkohtaisen suosion nälässä, hän on ilman muuta sankarini.

Ameebamaisuutta pelkäävien poliitikkojen kannattaisi luoda henkilökohtaisia turvarakenteita riippumattomuutensa takaamiseksi. Siviiliammattitaito olisi hyvä pitää vetreänä siltä varalta, että suosio pettää. Kaipaamme kipeästi poliitikkoja, joiden maailma ei kaadu tähän. Oikeastaan ihmettelen, miksei tämä ole yhtä itsestäänselvä asia kuin vaatimus taloudellisten kytkösten ilmaisemisesta. Vaihtoehdottomuushan on kokonaisvaltainen taloudellinen kytkös.

Ihmisen kyky hyvään tekee demokratian mahdolliseksi, ja hänen taipumuksensa pahaan tekee sen välttämättömäksi, sanoi teologifilosofi Niebuhr. Viisas politiikka tunnustaa nämä realiteetit. Samoin viisas poliitikko.

Vihreä Lanka, Huhtikuu 1997

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

Olin eilen eduskunnassa Suuren valiokunnan järjestämässä ilmastoseminaarissa. Siihen osallistuivat monet tärkeät nimet, kuten ympäristöministeri Paula Lehtomäki, Oras Tynkkynen ja ympäristöministeriön ilmastoneuvottelija Sirkka Haunia.
Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän ihmettelin. Tässä siis vähän ihmettelyäni:

- Ihmettelen, ettei Ilmatieteen laitoksen johtaja, professori Petteri Taalas vaikuta seuraavan tieteellistä keskustelua eikä päivitä ilmastonmuutosta koskevia power point-esityksiään. Hän esitti monta vuotta vanhoja lukuja ja graafeja, vaikka uudempaakin tietoa olisi jo tarjolla. Vanhentunut data yhdistettynä asiantuntija-asemaan voi johtaa vilpitöntä yleisöä harhaan. Olin aikoinani suosittelemassa Taalasta hänen virkaansa, joten koen vastuuta tilanteesta.

- Ihmettelen, miksi kriittisenä lukijana tunnettu Erkki Tuomioja seuraa pinnallisesti ilmastonmuutosta koskevaa uutisointia. Hän totesi, että kaikki ilmastonmuutosta koskeva uusi tieteellinen tieto on vain lisännyt huonoja uutisia, hyviä ei tule. Hän ei ole lainkaan noteerannut niitä kriittisiä puheenvuoroja, joissa ihmetellään, miksi vain huolestuttavat uutiset julkaistaan mediassa mutta tilanteen parantuminen tai normalisoituminen ohitetaan. Kumpikin - niin huono kuin hyvä - on silti mitattua tietoa, joka ansaitsisi tulla mainituksi.

- Ihmettelen, miten kansan valitsemat vastuunkantajat seuraavat niin pintapuolisesti aluetta, joka on nimetty kohtalonkysymykseksi. Seminaarissa käyttäydyttiin aivan kuin maailmalla olisi vain yksi ratkaisumalli ilmastonmuutoksen torjumiseen - eurooppalainen epäilemättä. Tämä on nurkkakuntaisuutta ja fantasiapolitikointia.

Tätä pitää tietenkin perustella, muuten minuakin voi ihmetellä.

Taalas näyttää edelleen graafeja, joissa ympäristökatastrofien taloudelliset menetykset ovat viime vuosina voimakkaasti lisääntyneet, vaikka uusien tutkimuksien mukaan nouseva trendi häipyy, kun aineisto normalisoidaan sosioekonomisilla tekijöillä. Kun samanaikaisesti ottaa huomioon hyvinvoinnin lisääntymisen, väkimäärän lisääntymisen ja rannikkoalueille suuntautuvan kohtuuttoman huolettoman rakentamisen, vahingot saavat selityksensä ja ovat normaalissa linjassa.

Kaikkien uusimpien tutkimusten mukaan ei voida myöskään löytää tilastollista tukea sille, että esimerkiksi Pohjois-Atlantin hurrikaanien voimakkuus olisi lisääntynyt. Klassinen lätkämaila, graafi lämpötilan vaihtelusta viimeisen parin tuhannen vuoden aikana, jonka Taalas eilen näytti ja jota minäkin olen aikoinani usein näyttänyt, on jo todettu tiedeyhteisössä väärennetyksi. Joskin se kuvaa oikein havaittua viimeisten vuosikymmenien nousua, se antaa menneestä lämpötilavaihtelusta liian tasaisen kuvan.

Tuomiojan havaintokyky on ollut selektiivinen, sillä positiivisia uutisia negatiivisten ohella on todella ollut, mutta ne kiinnostavat harvoin mediaa. Esimerkiksi koskaan ei mainita, että Etelämantereen merijääpeite on laajentunut viime vuosikymmenien aikana ja Jäämeren jääpeitekin osoittaa elpymisen merkkejä 2007 vuoden notkahduksesta. Globaalit lämpötilat eivät ole nousseet 2000-luvulla, vaikka päästöt ovat nousseet räjähdysmäisesti ja useissa malleissa ennustetaan jopa ilmaston viilenemistä seuraaviksi vuosikymmeniksi. Voisihan tätäkin pitää hyvänä, helpottavana uutisena, vaikka se osoittautuisikin tilapäiseksi. Se kertoo ainakin sen, että ilmastoon vaikuttavia tekijöitä on useita.

Ilmastonmuutos on vakava asia, mutta sillä myös pelotellaan sumeilematta. Puhuminen megaongelmasta ja odottaminen megaratkaisua siihen on riistänyt huomiotamme monilta akuuteilta vakavilta ongelmilta: köyhyys, eroosio, ilmansaasteet, kulkutaudit. Ihmisistä tulee symboleita vain jollekin tulevalle eikä heitä auteta nyt. Kuvitellaan, että kun päästöt on saatu vähenemisuralle, heidän ongelmansa ratkeaisivat. Näin ei ole.

Ihmiskunta on ratkaissut monta ongelmaa ja ratkaisee vastakin. Ilmastonmuutoksesta on kuitenkin realistista tunnustaa, että se ei ensinnäkään ole kokonaan meidän käsissämme. Prosessit ovat hitaita, monien sukupolvien pituisia. Vaikka tekisimme mitä päästövähennyksiä, vuonna 2060 elämme maailmassa, jossa on kulkutauteja, sotia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, nälkää. Tulvat, syklonit ja kuivuus tekevät tuhoaan ja tappavat. On siis joka tapauksessa kysymys sopeutumisesta uusiin olosuhteisiin, ja luovuuden harjoittamisesta niissä.

Panikointi ei ole viisasta eikä se auta. Monilta se on vienyt elämänhalun ja toivon. Hätäily on johtanut meitä jo nyt huonoihin seurauksiin ja huonoon politiikkaan, jossa päästöt eivät vähenny vaan kasvavat - eikä ainoastaan päästöt vaan saasteet. Kuten komissaari Gunther Verheugen kommentoi EU:n päästökauppaa: onko mitään järkeä, jos viemme saasteita ja tuomme työttömyyttä.

Lisää aiheesta eilisessä blogissani, jonka kirjoitin seminaarissa istuessani: Suunnitelma B voi olla tarpeen.

PS. Lisäyksenä saamani palautteen pohjalta täsmennän, että puhuin ilmastonmuutoksen UUTISOINNISTA. En ole ilmastotieteilijä mutta seuraan aktiivisesti eri saitteja. Hyväksi esimerkiksi kelpaavat Jäämeren peitteen uutisoinnit. Kun heinäkuun alun luvut olivat huolestuttavat, tehtiin pikaisia johtopäätöksiä: sulaminen tapahtuu kokonaan ja pian - tämä uutisoitiin kaikissa viestimissä. Kun kehitys palautui kuukautta myöhemmin normaalille raiteelle - joka toki sekin on pitkällä aikavälillä laskeva, mutta linjassa aiempien vuosien kanssa - sitä ei katsottu uutisoinnin arvoiseksi. On perusteltu, että kysehän on toistaiseksi lyhyestä aikajaksosta. Mutta samanlaisen lyhyen aikajakson perusteella tehtiin se raflaava ja radikaali johtopäätös, jota nyt ei kuitenkaan ole vedetty julkisuudessa takaisin. Jos pitää varoa tekemästä johtopäätöksiä lyhyiden jaksojen perusteella, logiikan nimissä varovaisuuden pitäisi toimia joka suuntaan.

Minä en kiistä ilmastonmuutosta. Mutta olen kasvavassa määrin kriittinen alarmistiselle liioittelulle, koska siitä ei seuraa hyvää politiikkaa ja se vie pitemmän päälle tieteen uskottavuutta suuren yleisön silmissä. Me tulemme tarvitsemaan tiedemiesten panosta vielä paljon, ja siksi heidän tutkimuksiaan liioitteleva ja valikoiva uutisointi on vahingollista.

New Yorkissa YK:n ilmastohuippukokous pohtii paraikaa tulevaa ilmastosopimusta, jota Kööpenhaminan joulukuiselta kokoukselta odotetaan. Pääministerimme Matti Vanhanen on todennut, että hukka meidät perii, jos Kööpenhaminassa ei onnistuta EU:n suunnitelmien mukaisesti. Mitään suunnitelmaa B ei Vanhasen mukaan kuulemma pitäisi olla.

Lausunto huolestuttaa minua, sillä se edustaa melkoista tietämättömyyttä ilmastopolitiikan monimutkaisuudesta ja eri vaihtoehtojen kirjosta. Nyt olisi näet hyvinkin suotavaa etsiä ilmastosopimuksen pohjaksi vaihtoehtoja ja aivan muuta lähestymistapaa kuin mitä Kioto-malli edustaa.

Kioton sopimus on osoittautunut tehottomaksi, sillä talouden hiili-intensiivisyys ei ole laskenut sen ratifioineissa maissa. Ensimmäisen kauden Kioto-tavoitteisiin on päästy vain sattumalta laman ansiosta, eikä kenenkään pitäisi olla niin naiivi että laskee sen ilmastosopimuksen ansioksi.

Siksi jatkaminen samalta pohjalta on riskialtista, ja Plan B on sen vuoksi toivottava. Tarvitaan jotakin tehokkaampaa. On vain hyvä, että esimerkiksi USA ja Japani tavoittelevat tehokkaampia keinoja.

Tiedelehti Naturessa on julkaistu tuore artikkeli, jossa nimenomaan suositellaan suunnitelmaa B. Tämä merkitsisi globaalien neuvotteluiden keventämistä siten, että yritetään vähemmän sitovia sopimuksia mutta vastaavasti tehokkaampia toimia pienemmällä joukolla. Näin voitaisiin välttää YK:n ilmastoneuvotteluiden umpikuja. Näitä kevennettyjä neuvotteluja käytäisiin suurempien päästäjien kesken eikä kokonaisella 200 maan YK-lössillä - kokemushan on osoittanut että se uhkaa muuttua ”legal zombieksi”.

Mitä Kööpenhaminassa sitten tapahtuu? Koska olen ollut COP-neuvotteluissa monen monituista kertaa, uskallan lausua ääneen ennustuksen, jonka osuvuuteen voidaan joulukuun jälkeen palata.

Vaikka Kööpenhamina päättyisi minkälaiseen epäonnistumiseen tahansa, julkilausumat ovat kaunisteltuja: päästiin ”one step forward”, ”difficult climate talks rescued by…”. Ja joka tapauksessa kokouksen jälkeen tarvitaan taas vuosia, jotta mahdollinen löysä lopputulos täsmennetään käytännön toimien tasolle.

Jotkut tulevat puhumaan Kööpenhaminan lopputuloksesta ”menestyksenä”, ”success”, vaikka kyseessä olisi ”total failure”. Nämä jotkut ovat niitä eurooppalaisia, jotka haluavat muuttaa nopeasti EU:n 20% päästövähennystavoitteen tiukemmaksi 30%:ksi. Samassa yhteydessä nämä jotkut haluavat poistaa kaikki hiilivuotoalojen erityiskohtelut, kuten maksuttomat päästöoikeudet globaalille kilpailulle altistuville aloille - perustellen että nythän meillä on globaali sopimus ja pelikenttä reilu.

Samaan aikaan USA:n senaatti on aloittanut oman ilmastolakikeskustelunsa. Sen oma ilmastolaki näyttää löysemmältä kuin kesällä edustajainhuoneen hyväksymä versio. USA:ssa myönnetään, ettei senaatti saa ilmastolakia todennäköisesti käsiteltyä Kööpenhaminaan mennessä. Toisaalta USA:n ilmastopääneuvottelija on sanonut, ettei ilmastolain läpäiseminen ennen Kööpenhaminaa ole oleellista, vaikka Todd Stern kannustikin kongressia lain hyväksymiseen nopeasti ja ajoissa.

Kiinnostava yksityiskohta on, että Stern arvioi edustajainhuoneen kuulemisessa syyskuun alussa. YK-neuvotteluraide on Sternin mukaan ollut huonosti etenevä, kun taas isojen talouksien foorumilla on menty eteenpäin.

Suunnitelma B voi siis tulla tarpeeseen.

Viime viikonloppuna joukko kansalaisjärjestöjä organisoi Helsingissä mielenosoituksen, jossa eduskuntaa vaaditaan säätämään laki vuotuisista päästövähennyksistä. Järjestäjät peräänkuuluttavat vuodesta 2010 lähtien toteutettavia viiden prosentin vuotuisia päästöleikkauksia, jotka veisivät yhteensä 38 prosentin päästövähennykseen vuoteen 2020 ja yhteensä 87 prosentin päästövähennykseen vuoteen 2050 mennessä vuoden 1990 tasoon verrattuna. Vaikka mielenosoitus ei ollut suuri, sen teemaan on syytä ottaa kantaa, siksikin että viesti kohdistuu kansanedustajiin.

Vaatimusta perustellaan, että “Suomen osalta viiden prosentin vuosittaiset päästövähennykset auttaisivat meitä kohtuullisella todennäköisyydellä välttämään ilmastokatastrofin” ja pysäyttämään ilmaston lämpenemisen alle kahteen asteeseen.

Ajatus, vaikkakin hyvää tarkoittava, sisältää monta ongelmaa.

Ensinnäkään Suomi ei saa aikaan mitään yksin.

Vastatessaan noin 0,3 prosentista globaaleista päästöistä isojen päästäjien kasvattaessa päästöjään vielä useiden vuosikymmenien ajan Suomi ei millään ”kohtuullisella todennäköisyydellä” pysäytä yhtään mitään.
Maailman katse suuntautuu ennen muuta siihen, mitä Kiina, Intia, Yhdysvallat ja muut suuret päästäjät tekevät. Kansainvälinen energiajärjestö IEA ja yhdysvaltalainen EIA ovat arvioineet, että vuonna 2030 Kiinan päästöt ovat noin 400 prosenttia vuoden 1990 tasoa korkeammat. Suomen yksipuolisella ilmastolailla voi olla esimerkillinen symboliarvo, mutta samalla sen toteuttaminen todennäköisesti lisäisi päästöjä ilmakehässä teollisen tuotannon joutuessa siirtymään maihin, joissa on huonommat ilmansuojelunormit kuin meillä. Ainoastaan tasatahtinen, kaikkialla tapahtuva päästöjen vähentäminen varmistaisi sen, ettei vähennys täällä muutu päästöjen kasvuksi jossakin muualla.

Mutta olisiko päätöksellämme sitten esimerkillistä, pakottavaa voimaa?

Meillä viitataan usein Iso-Britannian rohkaisevaan esimerkkiin: marraskuussa 2008 kuningatar allekirjoitti ilmastolain, joka velvoittaa Iso-Britannian vähentämään päästöjään 80 prosentilla vuoteen 2050 mennessä ja säätämään viisivuotisista hiilibudjeteista, joiden avulla päästövähennykset konkreettisesti toteutetaan.

Ympäristöjärjestöt puhuvat Britannian rohkaisevasta esimerkistä aivan kuin se olisi jo toteutettu. Mutta mikään ei vielä todista, että päätös olisi small talkia painavampaa. Vielä ei näyttöjä ole, ja keinotkin päästöjen vuosittaiseen alasajoon puuttuvat. Myös poliitikot ovat myöntäneet haasteen ylivoimaiseksi nykyoloissa. Colin Challen (Labour), parlamentin jäsen ja ilmastomuutostyöryhmän puheenjohtaja, totesi että Britannian tavoitteet ovat “selkeästi nykyisten poliittisten kykyjemme yläpuolella”.

Jotta Britannia pääsisi välitavoitteeseensa, joka on 34 prosentin vähennys vuoden 1990 tasosta vuoteen 2022 mennessä, sen pitäisi dekarbonisoida taloutensa Ranskan tasolle vuoteen 2016 mennessä. Konkreettisemmin tämä tarkoittaa esimerkiksi, että päästötöntä sähköntuotantoa tulisi rakentaa 30 modernin ydinvoimalan verran jo vuoteen 2016 mennessä. Annetulla aikataululla tämä ei ole mahdollista. Tutkijoiden mukaan Britannian ilmastolaki on käytännössä kuollut jo ennen kuin se on syntynytkään.

Ilmastolaki edellyttäisi tuotannon vuotuista 4-5 %:n dekarbonisaatiota eli hiili-intensiteetin vähentymistä. Parhaimmillaan Ranska on muutamana vuonna pystynyt 2.5 % vuotuiseen hiili-intensiivisyyden laskuun massiivisen ydinvoimaohjelmansa ansiosta. Nyt tämä dekarbonisaatio pitäisi siis tapahtua joka vuosi 5 %:n vauhdilla, mikä tehtävä lisäksi kaiken aikaa vaikeutuu ajan funktiona, kun jo tehostettua tuotantoa pitää koko ajan tehostaa lisää.

Suomessakin haasteet ovat suuret. Meillä voimalaitoksia vanhenee kovaa vauhtia samalla, kun yhteiskunta sähköistyy kaiken aikaa lisää. Loviisan ykkös- ja kakkosreaktorit sulkeutuvat todennäköisesti vuoteen 2030 mennessä. Jos lisäksi halutaan korvata sähkön tuonti (n 12-15 TWh, erityisesti Venäjältä), tarvitaan uusia suomalaisia voimalaitoksia. Sellaisia voimalaitoksia, joista aiheutuu CO2-päästöjä, ei tietenkään pitäisi rakentaa.

Mitä ne sitten ovat? Juuri tätä pitäisi kysyä ilmastolakia vaativilta.

Energiansäästöä ja energiatehokkuuden parantamista kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla on koko ajan edistettävä ja tuettava. Sen mahdollisuuksia päästöjen vähentämisessä ei ole kuitenkaan syytä liioitella. Sillä pystytään ehkä leikkaamaan energiatarpeen lisäys, mutta mikään ei vielä viittaa enempään.

Hiilidioksidin talteenotto ja varastointi ei ole vielä teknisesti tai kaupallisesti koettua tekniikka, eikä sen uskota tulevan reaaliseksi vaihtoehdoksi Suomessa ainakaan 30 vuoteen.

Lähivuosikymmeninä jäävät jäljelle uusiutuvat ja ydinvoima. Ja kun samat tahot, jotka vaativat ilmastolakia, vastustavat ydinvoimaa, se jää laskelmien kuvioista pois.

Aurinkosähköstä ei Suomessa ole suuren mittakaavan vaihtoehdoksi ainakaan vuoteen 2030 mennessä.
Vesivoimaa voidaan lisätä joitakin satoja megawatteja, ja se auttaa hyvien säätöominaisuuksiensa ansiosta, varsinkin jos tekojärvet sallitaan. Siihenkään ei voi suuressa tarpeessa yksin nojata, etenkään kun ilmastolain vaatijat vastustavat useimmiten vesivoiman lisäämistä.

Tuulivoimasuunnitelmia on useilla yhtiöillä yhteensä monen tuhannen megawatin verran. Tuulivoimarakentamisessa ajaudutaan säätövoimaongelmien lisäksi uusiin ympäristöongelmiin. Tästä on esimerkkinä keskustelu siitä, vaarantavatko merituulipuistot merenkurkussa maailmanperintökohteen, linnuston tai arvokkaan saaristomaiseman.

Ehkäpä jotakin lohtua kuitenkin antaa se, että tavoitteet ovat symbolisesti vahvoja. Mutta onko tämä omiaan lisäämään ihmisten luottamusta politiikkaan, jos tavoitteisiin ei päästä tai jos niillä peräti pahennetaan tilannetta?

Siksi uskonkin, että olemassa olevien keinojen realismi pitäisi tutkia tarkkaan ja vasta sitten laatia uskottavia ja tiukkoja tavoitteita. Muuten luodaan toiveajatteluun perustuvaa lainsäädäntöä, jolla politiikka lopullisesti vieroitetaan kansalaisista ja demokratiasta. Jos kansalaisjärjestöillä vielä sellaiseen onkin varaa, vastuuntuntonsa ja päätöstensä seuraukset ymmärtävillä päättäjillä ei voi olla.

Ja jos tarkkoja ollaan, esitettyä aloitetta ei tulisi kutsua ilmastolaiksi. Kyseessä oli pelkkä hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen kohdistuva vaatimus.

Yksipuolisen hiilipolitiikan sijasta tarvittaisiinkin kokonaisvaltaisempaa ilmastopolitiikkaa. Aito “ilmastolaki” kattaisi enemmän: se ottaisi huomion hiilidioksidipäästöjen lisäksi muun muassa ilman pienhiukkaset ja mustan noen, kaikki kasvihuonekaasut, maankäyttömuutokset, luontaiset hiilen nielut ja lähteet sekä ilmastonmuutokseen sopeutumisen yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla.

Nämä muut aidon ilmastopolitiikan osa-alueet tulisi nostaa ratkaisevaan rooliin ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja niiden suhteen päästäisin nopeampiin tuloksiin kuin pelkällä hiilidioksidipolitiikalla.

Varsinainen valiokuntatyö alkoi tänään - ennen lomiahan me ehdimme vain jakaa vallan mutta emme päässeet itse asiaan. Ensimmäisessä sisämarkkinavaliokunnan kokouksessa komissaari Gunther Verheugen piti tilannekatsauksen sisämarkkinoiden kannalta keskeisistä asioista. Tässä muutama Verheugenin esiinnostama pointti:

Verheugen totesi, että koettu talouskriisi on historiallinen. Itse hän ei ole nähnyt  milloinkaan aiemmin Euroopan yritysten joutuneen yhtä pahaan jamaan eikä tunne ketään toistakaan, jolla olisi muistoja pahemmasta. ”Tämä on tietenkin seurausta uskomattomasta, räjähdysmäisestä yhden teollisuudenalan, kansainvälisen rahoitussektorin, kasvusta - alan, joka kykeni asettumaan kansainvälisen valvonnan ulkopuolelle.”

Verhegen uskalsi arvioida, että kaikkien tehtyjen toimenpiteiden vaikutus on ollut odotettua parempi. Silti tilanteeseen ei voi mitenkään tuudittautua. On tehtävä töitä sen eteen, ettei tulevaisuudessa tapahtuisi vastaavaa irtautumista, rahoitusmarkkinoiden irtautumista reaalitaloudesta.
”Meillä on nyt satoja tuhansia yrityksiä, joilla on tilanteen aiheuttamia rahoitusvaikeuksia, vaikka ne olisivat periaatteessa erinomaisessa kunnossa.”

Verheugen arvioi myös, että kestää vuosia ennen kuin eurooppalainen teollisuus saavuttaa vuoden 2007 tuotantotason. Hän ennakoi merkittäviä sosiaalipoliittisia seurauksia, sillä ”pahimman mentyä ohi yritykset joutuvat turvautumaan sellaisiin toimenpiteisiin, jotka lisäävät työttömien määrää.” Verheugen luonnollisesti toivotteli seuraavalle komissiolle, että löydetään ajoissa välineet, joilla tätä voidaan torjua. ”Tärkeää on, ettei Euroopan kokonaissuunta muutu.  Satsaaminen resursseja säästävään talouteen on tärkeää paitsi ympäristön ja ilmaston kannalta, myös taloudellisen kilpailukyvyn vuoksi.”

Myöhästyin parisen minuuttia Verheugenin puheen aloituksesta naisellisen turhamaisuuden vuoksi. Odottelin oven suulla avustajaani Outia, jota olin pyytänyt tuomaan mukanaan toimistoltani korkokengät - lounastauolla olin käynyt reippaalla kävelyllä läpeensä mukavilla läskipohjilla, joita en kuitenkaan talon käytäville kelpuuttanut.

Verheugenia kuunnellessani selasin toisella aivopuoliskollani sähköpostia - ja törmäsin kohuun Audin myyntijohtajan Esko Kiesin haastattelusta Annassa, jossa hän arpoi suhdettaan vastakkaiseen sukupuoleen. Tämän minulle ennestään tuntemattoman Kiesin mukaan autoista ja naisista on helppo puhua, koska ”auton kaikki käyttöominaisuudet löytyvät naisesta”. Herra nähköön!

Käyttöominaisuudet! Sisätilat! Ajettavuus! Mukavuus! Turvallisuus! Kustannukset! Kiihtyvyys! Etuvalot! Loppupisteet!
Nyt sait meidät ainakin kiihtymään, herra Kiesi. Ei kukaan halua istua pelkästään kardaaniakselin päällä.

”Nainen menettää usein muotonsa, jos hänellä on alle seitsemän senttimetrin korot”, Kiesi tiesi. Sattumoisin myönnän juuri tuon lauseen kohtalaisen oikeaksi havainnoksi, ja siksihän minäkin jäin odottamaan avustajani kenkälähetystä, mutta silti pahoittelen tuon ihmispolon suurta suuta. Toki korkeat korot tekevät miesten mielestä naisen seksikkääksi - siinä missä naisten mielestä älykkyys tekee miehen seksikkääksi.

Kiesi osoitti varsin vähäistä älyä rinnastaessaan ihmisen kulutushyödykkeeseen. Tässä suhteessa Kiesin rattaissa ilmenee vakavanpuoleista häikkää - ja miesparka tulee asiasta vielä kuulemaan.