Kaksikymmentäkuusi joulua sitten minua siunattiin vastasyntyneellä vauvalla. Olin nuori esikoisensa saanut filosofian opiskelija, ja joulu kului sen ihmettelyssä, mitä oikein on tapahtunut. Jouduin muuttamaan järjen maailmasta ruumiin maailmaan, sillä joku tarvitsi lämpöä ja maitoa. Tajusin, miten perinpohjin fyysinen olento ihminen on. Se hämmästytti.
Tillittelin kääröä, ja muistin että sille pitäisi myös puhua - se edistäisi kielellistä kehitystä. Mutta mitä keskustelisi, kun hän ei kuitenkaan ymmärrä? Homma on helppoa niille, jotka osaavat itsekseen puhumisen taidon, mutta lemmikkeihin tai lapsiin tottumattomalle tosikolle asia vaati harjoittelua. Päädyin lukemaan sanomalehtiä ääneen lempeästi lausuen.
Järisyttävää oli tajuta, ettei fyysisyydessä ole kaikki. Kun vauva alkoi kyetä suuntaamaan katsettaan, oli hämmentävää tajuta se ilon määrä, jonka kauneudenkokemus sai hänessä aikaan. Ymmärrän, jos maito tai syli tai niitä enteilevät emon kasvot saavat vauvan huitomaan, huohottamaan ja hymyilemään. Mutta kun asia, joka ei välittömästi liity fyysisiin perustarpeisiin, vaikkapa iloinen väri, voi räjäyttää ilon ihmiseen, se herättää äitiyteen vaipuneen filosofinkin ihmettelemään.
Tätä kokemusta on lähes mahdotonta selittää tyydyttävästi sanoin. Se puhuu kuitenkin siitä, että ilo on jollakin salaperäisellä tavalla totta. Se ei ole vain oppimisen tulosta. Se yksinkertaisesti on, jossain tuolla, ikään kuin nurkan takana ihmislasta odottamassa. Yllättävä, ansaitsematon lahja.
Siksi uskon, että ilon olemassaolon pitäisi olla älyllinen haaste ja pohdinnan kohde filosofille siinä missä kärsimyksenkin olemassaolo on.
Kolme vuotta myöhemmin elettiin toisenlaisia aikoja. Äiti oli oppinut lepertelemään ja jokeltamaan, lapsi puhumaan - ilo oli suuri ja molemminpuolinen. Pitkin syksyä oli pohjustettu, että kun joulu tulee, eräs tonttulapsi tarvitsisi tuttia enemmän kuin omani. Surutyötä oli tehty, kokeiltu olla ilman ja taas haettu tutti. Nyt se kuitenkin oli annettu pois ja ripustettu joulukuuseen, josta tonttu oli sen vienyt.
Tyttö oli onnellinen antamastaan lahjasta, tontulle tarpeellisesta. Siitä ylpeänä hän rallatteli - hyvä laulaja kun oli - sängyssä isomummunsa vieressä. Isomummu toppuutteli pienen riehumista: ”Mitäs sitten lauletaan, jos sinä putoatkin sängystä maahan?” ”Maa on niin kaunis”, vastasi kolmivuotiaani jouluilon huumassa.
Kööpenhaminan laihaa tulosta on arvosteltu, mutta itse asiassa se voi olla parasta planeetalle juuri nyt. Syksyllä ennakoin blogissani (http://eijariitta.blogit.uusisuomi.fi/2009/09/23/suunnitelma-b-voi-olla-tarpeen/ ) Kööpenhaminan kokouksen kulkua ja veikkasin, että EU:n kannattaisi varautua suunnitelma B:hen. Suurempien päästäjien kesken neuvottelemalla voidaan päästä konkreettisempiin tuloksiin – ja siltä todella näyttää, vaikka EU:n ja ympäristöjärjestöjen ylpeyttä epäilemättä loukkaa, kun perinteinen strategia ei enää kelpaakaan. Mutta toisaalta, vain Euroopassa oltiin niin sokeita, ettei muutosta huomattu ja tunnustettu.
Kioto-malli on raskas ja tehoton, ja globaali kehitys on vanhentanut sen aikoja sitten. Niin kauan kuin Kiina voi uskotella olevansa yksi kehitysmaista, ei toivoa tehokkaasta sopimuksesta ole. Siksi mm. Japani ja USA ovat pitkään puhuneet isojien päästäjien yhteistoimien tarpeellisuudesta. Kioton epäonnistuneista kehyksistä irrottautuminen vie aikansa, mutta se on välttämätöntä jotta ilmastopolitiikasta saataisin koskaan tehokasta ja reilua.
Teoria siitä, että EU voi esimerkillään näyttää tietä muille, olla johtaja ja suunnannäyttäjä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä on nyt lopullisesti falsifioitu. Tätä argumenttia ei tulisi koskaan enää käyttää ilmastopolitiikan yhteydessä. Se kelpaa enää esimerkiksi väärinmitoitetusta itsetunnosta ja liioitellusta egosta.
Nyt on tärkeää, että EU pysyy päätöksissään eikä saadun sopimuksen perusteella tiukenna omaa vähennystavoitettaan 20 prosentista kolmeenkymmeneen. Päästökauppadirektiivin mukaan EU:n päästövähennystavoite 20 prosenttia muuttuu 30 prosentiksi vasta, kun muilla teollisuusmailla on comparable reduction efforts, verrannolliset vähennystoimet, ja kehittyneillä kehitysmaillakin jotkin velvoitteet. Se, että Kööpenhaminassa saatiin aikaan poliittinen sopimus, ei vielä riitä.
Tavoitteen kiristäminen aiheuttaisi globaalille kilpailulle altistuvalle teollisuudelle liian epäreilun pelikentän. Työpaikkoja häviää Euroopasta kun kilpailijat voivat vastata kysyntään halvemmin. Ympäristökään ei hyödy, sillä Euroopassa tuotanto on selvästi puhtaampaa kun kokonaispäästöjä verrataan tuotantotonneihin.
Tällaisten lausuntojen takia olen saanut ympäristöjärjestöiltä ja vihreiltä leiman niskaani siitä, että “Korhola on teollisuuden asialla”. (Minua on jopa kutsuttu terästeollisuuden juoksutytöksi, vaikka itse asiassa ajan päästökauppamallia, jota olen terästeollisuudelle alunperin itse ehdottanut heidän strategiakseen.)
Mutta entäs jos asiaa katsoo toisin? Puhun Euroopan teollisuuden työpaikkojen puolesta siksi, että olen huolestunut ihmisoikeuksien ja eurooppalaisten arvojen tulevaisuudesta.
EU on tällä hetkellä YK:n suurin rahoittaja. EU:n vaikutusvalta maailmalla ei ole riippumatonta sen taloudellisesta vauraudesta. Jos teemme Euroopasta yksipuolisella ilmastopolitiikalla taloudellisesti heikon, voimme myös hyvästellä EU:n poliittisen vaikutusvallan ja sen painoarvon, joka meillä nyt vielä on ihmisoikeuskysymyksissä.
Kiina on talouden jätti mutta ihmisoikeuksien ja demokratian kääpiö. Katsomme jo jokseenkin voimattomina sitä uuskolonialismia, mitä Kiina nykyään harjoittaa Afrikassa riistämällä luonnonvaroja, ympäristöä ja työvoimaa. Pitäisikö sen ulottua kaikkialle maailmaa ilman vahvoja poliittisia vastavoimia? Vahvaa EU:ta tarvitaan, ja ilman vahvaa taloutta sitä ei ole.
Palasin Suomeen Kööpenhaminan kokouksesta päivää aiottua aikaisemmin – osallistuminen oli tavallista hankalampaa mepeille, kun kaaos kokouspaikan tuntumassa sulki aseman ja myöhästytti junia.
Yhtä kaikki, vaatimattomallakin havainnonnilla saattoi nähdä, että keskeisin aihe oli raha. Kehitysmaat haluavat jatkossakin sopimuksen, joka ei anna velvoitteita vaan tuloja. Kiina on onnistunut piiloutumaan yhteisrintaman taakse ja asettunut todella köyhien suojiin. Kioton sopimus on ne tähän totuttanut. Mitään tehokasta jälkeä ei ilmastopolitiikassa kuitenkaan saada, ellei vanhoista kehyksistä irrottauduta: missä tahansa globaali talous jotain tuottaakin, tavaroita ei saa enää tehdä likaisesti kun puhdas mahdollisuuskin on olemassa.
Climate Audit –sivustoa pyörittävä tilastomatemaatikko Steve McIntyre herätti taannoin huomiota tutkittuaan ns. Yamal-aineistoja ja osoitettuaan niiden perustuvan ällistyttävän vähäiseen ja yksipuoliseen dataan niille annettuun painoarvoon nähden. Nettikeskustelu räjähti, ja kuka tietää vaikka se olisi osaltaan johtanut CRU-paljastuksiin.
McIntyren viesti on entistä kiusallisempi IPCC:lle. Moni tutkija valitti CRU:n julkisuuteen vuotaneiden viestien ongelmallisuutta siksi, että kontekstistaan irrotettuna ne antavat tilanteesta väärän kuvan. Sanat “trick” ja “hide the decline” olisivat, mieluummin kuin juonimista, normaalia ammattitilastollista kielenkäyttöä ja tulisi ymmärtää tilastojen selkiyttämisen ja tulkitsemisen prosessista käsin.
McIntyre toteaa, että sähköpostiviestien palauttaminen kontekstiinsa ei tässä tapauksessa auta asiaa. Se pahentaa tilannetta.
Tarina johtaa IPCC:n kirjoittajien kokoontumiseen Tansaniassa, jossa huolestuttiin, että Keith Briffan aikasarjojen sisällyttäminen IPCC:n raporttiin “vesittäisi (raportin) sanoman”. Briffan käyrien näyttö oli “ongelma” ja tarvittiin “kiva siisti tarina” “lämpenemisestä jollaista ei ole ollut tuhanteen tai yli tuhanteen vuoteen” – kunnes päädyttiin tekoon, jota kutsutaan nimellä “hide the decline”. (Siitä on tehty pilkkalaulukin nettiin: http://www.youtube.com/watch?v=nEiLgbBGKVk)
Jos joku jo ihmettelee motiivejani, totean että poliitikkona minulla on lupa edellyttää IPCC:ltä ehdotonta luotettavuutta ja tieteellistä puolueettomuutta. Nyt se horjuu pahasti. Ensi viikon päätökset Kööpenhaminassa velvoittavat avoimeen keskusteluun.
Huomaan että sivuillani on käynyt muutama ihminen, joka vain hämmentyy. Mitä nyt? Joka on katsonut Al Goren filmin ja lukenut lehtijuttuja, voi perustellusti ihmetellä, kenellä on poliitikolla on varaa vähätellä sellaisia uhkakuvia. Nehän tapahtuvat, ellemme saa aikaan sopimusta Kööpenhaminassa. Vai?
Täytyy selittää.
En ollut ainoa mutta epäilemättä olin ensimmmäisiä suomalaispoliitikkoja, jotka tietoisesti työnsivät ilmastonmuutoksen uhkaa politiikan agendalle. Ensimmäiset kolumnini aiheesta kirjoitin 1994 Vihreään Lankaan, jonka kolumnisti olin viisi vuotta. Ensimmäisissä eurovaaleissani 1999 ilmastonmuutos oli pääteemani. “Ei kannattaisi, ei sytytä kansaa”, oli palaute, josta olin huolettoman välinpitämätön. Ei tällaisilla laskelmoida, ajattelin. Olin huolestunut ilmastonmuutoksen seurauksista luonnolle ja yhteiskunnalle. Luin ympäristöjärjestöjen varoituksia. Seurasin tieteellistä tutkimusta, jonka luotettavuutta minulla ei filosofina ollut mitään erityistä syytä epäillä. Professoriltani Ilkka Niiniluodolta olin oppinut, että tiede korjaa itse itseään, jos elämme normaalitieteen oloissa eikä poliittinen kontrolli holhoa tutkimusta.
Mutta siitä, että tunnistaa ongelman, ei loogisesti seuraa, että olisi keksinyt oikean ratkaisun. Kriittisyyteni ympäristöjärjestöjä kohtaan kasvoi, kun lainsäätäjänä huomasin, etta ilmastopolitiikkaa toteutetaan todella tyhmästi. Vaikka toisin tarkoitettiin, Kioton sopimus on kasvattanut päästöjä niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin. Päästöt eivät vähene kun niitä siirretään muualle; kokonaisuutena päästöt kasvavat ja saastuminen lisääntyy.
Se ei vielä tehnyt minua kriittiseksi itse kasvihuoneteorialle; tajusin vain kuinka paljon jotkut tekevät asialla bisnestä. Samoin jotkut kasvattavat poliittista egoaan innokkaasti, mutta piittaavat ilmastopolitiikan tuloksista hämmästyttävän vähän. EU oli sellainen joku: ilmastopolitiikasta EU sai kansainvälisen johtoaseman ja foorumin, jolla paistatella huomiossa,kun muun johtajuuden kanssa meni huonommin. Tajusin että ilmastonmuutos on joillekin poliitikoille erittäin ”convenient truth”, joka tarjoaa hyvän hurskastelun pelikentän vailla vastuunkatoa.
Havaitsin että ympäristöjärjestöt ovat ihan sovussa sen ajatuksen kanssa, että kehitysmaat vastakin kasvattavat päästöjään eksponentiaalisesti, kunhan me teollisuusmaat leikkaamme 2050 mennessä 80-90 prosenttia. Hankala yhtälö kun 2/3 päästöistä kasvaa siellä ja Kiinan päästöt yksin ovat Science-lehden arvion mukaan yhtä paljon vuonna 2030 kuin koko maailman nyt.
Minä päättelin, että koko tämä Kioto-polku päästökauppoineen oli virhe, koska dekarbonisaatio on pysähtynyt ja asioita tehdäänkin entistä likaisemmin, jos tarkastellaan päästöjä tuotantotonnia kohden. Täytyy löytyä muuta, ja minulle se muu on talouden tietoinen dekarbonisointi kaikkialla maailmassa. Tai hiilivero. Globaalin kaupan täytyy joka tapauksessa perustua siihen, että missä vain tuotannon puhtaus ja minimipäästöt ovat kriteerinä. Ominaispäästöt, BAT, toimialakohtainen päästöraja, teoreettinen minimi, benchmarkkaus - kutsu sitä miksi tahansa mutta tätä olen ajanut 2001 lähtien kun ensimmäistä päästökauppalainsäädäntöä tehtiin.
Kokonaan toinen asia oli törmätä siihen, että itse kasvihuoneteoriassa on jotakin epäselvyyttä. Juuri kun opittiin, että päästöjen kasvua seuraa lämpötilan nousu – viime vuosisadalla lämpötilanousi 0,7 astetta - , kuluneen vuosikymmenen viileys ei ole noudattanut ennusteita, vaikka päästöt ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Aikasarja on liian lyhyt johtopäätösten vetämiseen, mutta ainakin voisimme myöntää että ilmastonmuutos on odotettua monimutkaisempi ilmiö emmekä tiedä vielä tarpeeksi - mutta sehän ei ole tieteessä yllättävää.
CRU:n hakkeroinnin paljastukset ovat uusi hämmennyksen aihe. Vuodon paljastamiin väärinkäytöksiin ja tieteellisiin väärennyksiin olen suhtautunut huolestuneesti. Jos olin ensimmäisiä poliitikkoja, jotka nostivat ilmastonmuutosta esiin, haluan myös ensimmäisenä tunnustaa mahdollisia virhepäätelmiäni. Harhaanjohtamista ei pidä tieteen nimissä hyväksyä missään oloissa, ei silloinkaan kun se tehdään hyvän asian puolesta. Nyt näyttää siltä, että omat tietolähteeni ovat ainakin osin langenneet tilanteen liioitteluun ja epärehellisyyteen.
Keskustelimme teollisuusvaliokunnassa pari viikkoa sitten Kööpenhaminan kokouksesta. Komission edustaja kommentoi kysymystä viilenneistä lämpötiloista, sanoen että emmehän me voi muuta kuin nojata IPCC:n raporttiin ja tiedemiesten konsensukseen. Olen periaatteessa samaa mieltä: päätösten on perustuttava tieteelliselle pohjalle, sillä eivät poliitikot voi nojata taikuuteen tai lottoonkaan. Mutta jos IPCC:n raportti on osin peukaloitu, kuten pääkirjoittaja Phil Jonesin viestit voisi käsittää, olen pettynyt.
Siinä motiivini “vastuuttomille puheille”. Minusta ne riittävät. Olen valmis tarkistamaan ja muuttamaan käsityksiäni, kuten olen tähänkin asti joutunut monessa kohdin tekemään. En haluaisi päätyä poliitikoksi, joka joutuu huonoihin väleihin tosiasioiden kanssa. When the facts change, I change my mind. What do you do, sir?, sanoi kuuluisa ekonomisti John Maynard Keynes. Mielipiteensä muuttaminen ei ole takinkääntämistä – arvojensa muuttaminen on eri asia. Arvo, kuten rehellisyyden vaatimus, voi jopa ajaa muuttamaan mielipidettä.
Teen väitöskirjaa ilmastonmuutoksen käsitteestä, ja olen oppinut tekoprosessissa paljon. Ennen kaikkea olen ymmärtänyt sen, että koko ilmastonmuutostiede on aivan erityinen tieteenalansa, joka voidaan luokitella ns. postnormaaleihin tieteisiin. Toisaalta siitä on tullut osa viihdekulttuuria, eräänlainen joulukuusi, johon kaikki ripustavat oman koristeensa.
Postnormaalia tiedettä kuvaa sitoutuminen varovaisuusperiaatteen noudattamiseen ja perinteistä tiedeyhteisöä laajempi osallistuvuus. Tämä merkitsee suurta kulttuurimuutosta tieteessä ja tulee herättämään vastustusta perinteisissä tieteenharjoittajissa. Mutta paluuta ei ole – postnormaali tiede tulee ymmärtää aikamme olosuhteisiin soveltuvana demokratian laajennuksena.
Sille on ominaista myös faktojen epävarmuus, arvojen kiistanalaisuus, panosten kovuus ja päätösten kiireellisyys. Ilmastotiede täyttää nämä kaikki tunnusmerkit täysin. Epävarmuus faktojen suhteen vallitsee huolimatta tuhansista työvuosista, valtavasta taloudellisesta panostuksesta, mallinnusten kehittämisestä, tieto- ja satelliittitekniikan laadullisesta ja määrällisestä kehityksestä sekä tutkimuslaitteiden ja –ympäristöjen huomattavasta parantumisesta. Paine tutkijoita kohtaan on kova sillä poliitikot ja media vaativat tarkkoja lukuja ja ennusteita, vaikka niitä ei ole saatavilla. Kiistanalaisuutta synnyttävät tilanteet, joissa jotkut suostuvat näihin vaatimuksiin ja ryhtyvät tiedeyhteisön hurmahengiksi. Toisaalta panokset ovat kovat, jos liika varovaisuus johtaa toimimattomuuteen, ja toimimattomuus lisää riskejä.
Tiedostan tämän riskin molemmat puolet.
Mutta jatkan: mitään hyvää en näe ideologisoituneessa ilmastopolitiikassa, joka ei kanna huolta kokonaistilanteesta, vaan tyytyy siihen että päästöt kasvavat huimaa vauhtia Kioton tai Kööpenhaminan hurskastelun säestämänä - kunhan sen kasvun takana ovat ne oikeat tyypit, kehitysmaiden ihmiset.
Ilmakehällä ei ole tällaisia moraalisia sensoreita. Päästöt ovat päästöjä. Jos niiden vaarallisuuteen uskotaan, ne ovat kaikkialla sitä. Vai uskotaanko? Onko tässä kyse jostakin muusta?
Ihmiskunta on ratkaissut monta ongelmaa ja ratkaisee vastakin. Ilmastonmuutoksesta on kuitenkin realistista tunnustaa, että se ei ole ongelma jonka ihmiskunta voisi nopeasti ratkaista. Prosessit ovat hitaita, monien sukupolvien pituisia. Vaikka tekisimme mitä päästövähennyksiä, vuonna 2060 me elämme maailmassa jossa on kulkutauteja, sotia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, nälkää. Tulvat, syklonit ja kuivuus tekevät tuhoaan ja tappavat. On siis joka tapaus kysymys sopeutumisesta uusiin olosuhteisiin, ja luovuuden harjoittamisesta niissä. Panikointi ei ole viisasta eikä se auta. Monilta se on vienyt elämänhalun ja toivon. Hätäily on johtanut meitä jo nyt huonoihin seurauksiin. Puhuminen megaongelmasta ja odottaminen siihen megaratkaisua on riistänyt huomiotamme monilta akuuteilta ongelmilta: köyhyys, eroosio, ilmansaasteet, kulkutaudit.
Kehotan kaikkia lukemaan artikkelini HS 8.6.08 http://www.korhola.com/#/writings/article/1654
- siinä olen purkanut pettymystäni ympäristöjärjestöjen ilmastopolitiikkaan, juuri siihen, joka uskoani eniten on horjuttanut.
When the facts change, I change my mind. What do you do, sir, kysyi kuuluisa ekonomisti John Maynard Keynes.
Entäs me?
Viime viikkoina ilmastotieteessä on tullut vastaan kummallisia yllätyksiä. Nyt en puhu vain kuluneesta kymmenvuotisjaksosta, jonka aikana lämpötila ei ole seurannut päästöjen kasvukehitystä. Vaivoina on myös Climategate: kyseenalaisen sähköpostikirjeenvaihdon vuotaminen maailmalle on paljastanut ainakin sen, että tutkijat ovat ihmisiä, jotka lankeavat kiusauksiin siinä missä muutkin. Kun poliitikot ja journalistit kaipaavat selviä lukuja ja vahvaa viestiä, on kai harmillista olla kuivakka tiedemies, joka kieltäytyy sanomasta mitään raflaavaa. Pannaan siis paremmaksi kun ilmakehäkin siitä tykkää!
Yksittäisiä hairahtuneitako? Ei aivan, sillä kyseessä on joukko IPCC-raportin johtavia kirjoittajia ja ilmastotieteen linjaajia.
Liioittelun lisäksi on paljastunut tieteenteon kannalta jopa rikollisia ratkaisuja, kun viikonloppuna tuli tieto, että lämpötilalaskelmien taustalla olevaa raakadataa on hävitetty. Se ei vahvista luottamusta ilmastotieteeseen – ja luottamusta tarvittaisiin isojen ratkaisujen alla.
Hyvä uutinen ei ollut sekään, että Mike Mann meni julkaisemaan uuden lätkämailan, jonka aineistosta ei ole korjattu Korttajärven vilunkia: suomalaisryhmän tutkimusta oli käytetty nurin niskoin, jolloin johtopäätöskin on viisto.
Mutta hassuimpaan ilmiöön ilmastoasioissa olen törmännyt ihan koto-Suomessa.
Luin äskettäin Pasi Toiviaisen blogikirjoittelua CO2-raportin sivuilla. Tämä ilmastotieteen maallikko mutta aiheeseen runsaasti perehtynyt toimittaja paheksui lämpenemiskeskustelun “epätarkkuutta”. Skeptikot kuulemma sotkevat tarkoituksellisesti kaksi eri käsitettä toisiinsa, tapahtuneen ja vasta tulossa olevan lämpenemisen:
”Lisäksi on syytä oivaltaa, että kun ilmastonmuutoksen yhteydessä puhutaan ainutlaatuisesta ja ennenkokemattomasta lämpenemisestä, viitataan yleensä ennen kaikkea siihen tulevaan lämpenemiseen, joka maapalloa tällä vuosisadalla odottaa. Skeptikoiden kielenkäytössä jo tapahtunut lämpeneminen ja tuleva lämpeneminen usein tarkoituksellisesti sotketaankin toisiinsa ja näin hämätään suurta yleisöä. IPCC:n neljännessä arviointiraportissa (2007) todetaan, että jos maapallo todella lämpenee alkaneella vuosisadalla 5 astetta eli saman verran kuin jääkaudelta nykypäivään, ‘ei ole todisteita, että viimeisen 50 miljoonan vuoden aikana tapahtuneiden vastaavan suuruisten maailmanlaajuisten lämpenemisten joukosta löytyisi sellainen, joka olisi ollut nopeudessaan tulevan muutoksen vertainen’.”
Kukahan nyt hämää suurta yleisöä? Ei sentään IPCC mutta Pasi ainakin.
Olen opiskellut tieteenfilosofiaa, enkä löydä edellämainitulle argumentoinnille oikeampaa sanaa kuin KEHÄPÄÄTTELY: premissi todistetaan oikeaksi itsensä avulla. Nyt meneillään ilmastonmuutoksen ainutlaatuisuutta todistetaan asioilla, jotka eivät ole vielä tapahtuneet. Jos ilmastoskeptikot empivät juuri tätä tulevaa, heitä on vaikea vakuuttaa perustelemalla asia sillä itsellään.
On selvää, ettei IPCC:n lauseessa ole sinänsä mitään loogista vikaa, sillä se on triviaali totuus: Jos meille tulee poikkeuksellisen korkea lämpötilanousu, tuloksena on ainutlaatuisen korkeita lämpötiloja. Kyseessä on kuitenkin aika tyypillinen kehämääritelmä ja yhtä pätevä kuin “jos kuu on tulevaisuudessa cheddaria, se myös maistuu cheddarilta”.
Se ei vakuuta.
Olenko ilkeä? Olen varmaan vähän, mutta virkani puolesta koen sen ikäväksi velvollisuudekseni. Kööpenhaminan kokous on tulossa ja poliitikot ovat siunaamassa siellä ainutlaatuisen kalliita päätöksiä. Panoksetkin ovat kovat, suuntaan jos toiseen. Jäitä siis hattuun ja järkeä harkintaan. Meillä ei ole historiaa tukenamme, sillä ilmastopolitiikassa on kyse uudesta ilmiöstä. Ilmastotiede puolestaan on tieteenlaji, jossa epävarmuuden osuus on poikkeuksellisen suuri. Tilannetta ei auta sekään, että tähänastinen ilmastopolitiikka on ollut epäonnistumisten sarja: se on ollut Kioton resepteillä paitsi päästöjä myös usein saasteita kasvattavaa. Muutenhan voisimme sanoa, että vähennetään edes varmuuden vuoksi - mutta kun siinäkin on näyttö surkeaa, hinta korkea ja vähentäminen on kääntynyt vastakohdakseen.
Kaikki tapahtunut on murentanut luottamuspääomaa. On totuus lämpenemisestä mikä tahansa, sitä tarvittaisiin. Kansalaisia varten, nykyisiä ja tulevia, näitä päätöksiä tehdään. Vähintäänkin meidän tulisi luoda luottamusta siitä, että tiedämme mitä teemme. Mutta kun sekä ilmastotutkimus on osoittanut haurautensa että tähänastiset saavutukset tehottomuutensa, nyt ei pitäisi halveksia niitä, jotka kysyvät, onko Kioton keisarilla vaatteita.
Jos vaatteita on, vastatkaa paremmin.
JK: lmastopolitiikan tehottomuus on täysin eri asia kuin epävarmuus ilmastonmuutostieteestä. Niitä ei pidä sotkea toisiinsa.
Ne molemmat kuitenkin hämmentävät kansalaisia yhtä aikaa ja vaikuttavat - eikä kumpakaan pidä vähätellä. Siksi päättäjien tulisi olla entistä tarkempia siitä, että se mitä Kööpenhaminassa tehdään, on oikeasti tehokasta ja hyödyllistä, kaikissa olosuhteissa. Olen ehdottanut kokonaisvaltaista ilmastopolitiikkaa ja saasteiden vähentämiseen tähtäävää dekarbonisaatiota päästökattoja asettavan hiilipolitiikan sijasta. Se kannattaisi siinäkin tapauksessa, että kasvihuoneteorian johtopäätökset osoittautuisivat joiltakin osin hätiköidyiksi.
Eija-Riitta Korhola
Helsinki
Kokoomus
Olen suomalaismeppien konkari, palvellut vuodesta 1999, sekä Kokoomuksen varapuheenjohtaja. Olen perheellinen kolmen aikuisen äiti. Koulutustaustaltani olen filosofi ja valmistelen teoreettisen filosofian väitöskirjaa ilmastopolitiikasta. Jos en lennä, lue tai kirjoita, lenkkeilen.
